Mummon letut olivat maailman parhaita. Vaikka mummo opetti minuakin niitä paistamaan, ei mikään itse paistamani voittanut koskaan alkuperäisiä. Ja aina kun lähdettiin isovanhempien luokse oli varmaa, että perillä odotti ruoka ja jälkkäriksi oli lähes poikkeuksetta lettuja.
Jaoin mummon kanssa rakkauden ruokaan ja intoon kokeilla uusia asioita pienestä pitäen. Paistoin ensimmäiset lettuni keittiössä tuolilla seisten, sillä olin liian pieni ylettymään muuten turvallisesti hellalle. Mummon valvovan silmän alla tietysti. Taikinankin mummo opetti tekemään käsituntumalla ilman sen suurempia mittaamisia, sillä vain se takasi oikeasti hyvät letut. Syytä tähän mummo ei koskaan paljastanut, mutta tiesikö hän itsekään lettutaikinan kemian salaisuuksia sen tarkemmin vai puhuiko vain kokemuksesta.
Kun itse opin myöhemmin että jauhojen tuoreus vaikuttaa siihen paljonko niitä voidaan taikinaan laittaa, oli mummo jo siirtynyt ajasta iäisyyteen, enkä koskaan voinut sitä häneltä kysyä. Paljon muutakin jäi kysymättä, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Mutta muistot mummosta häärimässä kerrostalon keittiöstä jonka ikkunat avautuivat kohti Käpylän puutaloja ovat sellaisia, joita vaalin aina. Usein nukuin vielä keittiössä olevalla sängyllä, joten ensimmäinen asia jonka aamulla herätessäni näin olikin usein mummo tekemässä aamiaista, johon kuuluivat aina hetki sitten paistetut patongit. Vaikka osaan leipoa kohtuu hyviä patonkeja itsekin, vievät kaupan esipaistetut patongit minut aina muistoissa lapsuuteen mummon ja vaarin keittiöön.
Mummon ja vaarin keittiössä ei oikeastaan ollut rajoituksia, vaan sain kokkailla siellä mummon kanssa mitä ikinä halusinkaan. Monet muistot liittyvätkin ruokaan, oli kyse sitten Stockan herkussa käymisestä tai paikallisen kaupan liha- ja kalatiskin tutkimisesta. Mustapekan hyllyvalikoima päihitti kotiseudun kaupat mennen tullen ja sieltä ostin ensimmäistä kertaa puna-ahventa tehdessäni mummon kanssa ranskalaista kalakeittoa. Vaarilta sain kehuja että oli parasta kalakeittoa mitä hän on ikinä eläessään syönyt koska siinä ei ollut liikaa perunoita!
Myös mummon maustehylly oli todellinen aarreaitta. Mummon luona testasinkin ensimmäistä kertaa monia mausteita, kuten piri piri -kastiketta. Mummo varoitti sen olevan tulista, mutta antoi silti vapaasti kokeilla. Taisi sitä hieman lorahtaa liikaa ensimmäisellä kerralla, mutta sain ruuasta silti syömäkelpoista. Tai sitten söin sen kiukulla kun en halunnut heittää ruokaa roskiin – tässä kohtaa muistikuvat ovat hieman hataralla pohjalla.
Mummo opetti minut myös rakastamaan kirjoja, mutta se onkin sitten jo toinen tarina. Itkettää jo tätäkin kirjoittaessa, osittain sen vuoksi että muistot ovat niin rakkaita, osittain sen vuoksi että en enää koskaan tule kuulemaan puhelimesta sanoja “No mummi täällä hei!”.