Lapsena olin seurakunnan kerhossa. Ei se maailman pahin paikka ollut vaikka sielläkin alkoi jo kiusaaminen mutta löysin sieltä yhden tytön joka jätettiin myös ulkopuoliseksi. Joskus kaksi yksinäistä sielua löytää toisensa ja elämä on hetken aikaa vähän miellyttävämpää.
Olin kerhossa silloin kun isä kuoli ja muistan kun hoitajat kysyivät asiasta. Ilmeisesti minun olisi pitänyt olla surullinen asiasta mutta ei siinä iässä osaa selittää että ei muista oikein isästään muuta kuin tupakan ja makkaran hajun asunnossa ja kerran yhden auton pihalla, oliko se viininpunainen?
Lisäksi joskus itku helpottaa mutta asioiden itkeminen loputtomiin muuttuu lopulta niiden märehtimiseksi jolloin itku muttuu helpotuksesta masennuksen ylläpitäjäksi. En enää jaksa itkeä menneisyyttä koska kyyneleet eivät tule koskaan huuhtomaan sitä pois. Toisaalta, ei sen murehtiminenkaan auta koska silloin ei katso eteensä kun ajatukset katselevat koko ajan taaksepäin ja saatat menettää elämäsi tilaisuuden jos et katso eteesi oikealla hetkellä.